Kun vaatii itseltään liikoja
Ei koskaan matalaa aitaa,
alko tuntuu, että hautaan täs samalla kaivaa.
Aina ankara itseäni kohtaan,
vaikee heikkouksia itsessäni kohtaa.
Ajoin itseni nurkkaan omilla vaatimuksillani.
Työkokeilua on takana nyt kolme ja puoli viikkoa. On ollut hyviä ja on ollut huonoja hetkiä. Joskus tuntuu, että jaksan yllättävän hyvin ja toisena hetkenä itken epätoivoisena sitä, ettei mistään tule mitään. Ennen olin reipas työntekijä, joka esimerkiksi lappasi karsinoitakin vauhdilla - nyt jopa siihen menee tuhottoman paljon aikaa! Ensimmäisinä päivinä teki mieli heittää talikko nurkkaan ja antaa periksi. Onneksi en ole luovuttajatyyppiä.
Ongelmaksi on muodostunut tuttu kuvio; vaadin itseltäni liikoja ja tunnollisena teen joskus enemmän kuin jaksaisin. En vain osaa olla, kun muut aheratavat töiden parissa. Olen usein ennenkin ajanut itseni nurkkaan omilla vaatimuksillani ja väsynyt sen seurauksena. Varsinkin nyt en osaa myöntää, että olen vajaakuntoinen. Vertaan nykyistä minääni entiseen, vaikka tiedän vallan hyvin, että onnettomuuden jälkeen en kykene enää vanhaan työtahtiin tai samoihin asioihin muutenkaan. Silti yritän olla kuin ennen.
Työpaikassa ei ole mitään vikaa, vaan päin vastoin! Saan tehdä töitä omassa tahdissani ja ympärillä on ihania ihmisiä. En ole koskaan yksinäinen vaan tunnen kuuluvani vihdoin johonkin. Mikä parasta, saan olla maalla ja hevosten kanssa niin paljon kuin haluan. Mikään ei nollaa päätä paremmin kuin rento maastolenkki luottoratsulla.
Yritän opetella olemaan armollinen itselleni ja yritän antaa heikkoudet anteeksi. Muistakaa tekin se! Muistakaa myös se, että jos luette tätä, niin olette selvinneet kaikesta hengissä ja siitä on vain suunta ylöspäin.
Oon mannu lattialla, miettinyt miten täällä selvitään.
Oon huutanut keuhkot pihalle, on tuntunut ettei pysty hengittää.
Mut oon täällä vielä, en anna pelon mua koskettaa.
https://www.youtube.com/watch?v=1Np2vPoJJ48
alko tuntuu, että hautaan täs samalla kaivaa.
Aina ankara itseäni kohtaan,
vaikee heikkouksia itsessäni kohtaa.
Ajoin itseni nurkkaan omilla vaatimuksillani.
Työkokeilua on takana nyt kolme ja puoli viikkoa. On ollut hyviä ja on ollut huonoja hetkiä. Joskus tuntuu, että jaksan yllättävän hyvin ja toisena hetkenä itken epätoivoisena sitä, ettei mistään tule mitään. Ennen olin reipas työntekijä, joka esimerkiksi lappasi karsinoitakin vauhdilla - nyt jopa siihen menee tuhottoman paljon aikaa! Ensimmäisinä päivinä teki mieli heittää talikko nurkkaan ja antaa periksi. Onneksi en ole luovuttajatyyppiä.
Ongelmaksi on muodostunut tuttu kuvio; vaadin itseltäni liikoja ja tunnollisena teen joskus enemmän kuin jaksaisin. En vain osaa olla, kun muut aheratavat töiden parissa. Olen usein ennenkin ajanut itseni nurkkaan omilla vaatimuksillani ja väsynyt sen seurauksena. Varsinkin nyt en osaa myöntää, että olen vajaakuntoinen. Vertaan nykyistä minääni entiseen, vaikka tiedän vallan hyvin, että onnettomuuden jälkeen en kykene enää vanhaan työtahtiin tai samoihin asioihin muutenkaan. Silti yritän olla kuin ennen.
Työpaikassa ei ole mitään vikaa, vaan päin vastoin! Saan tehdä töitä omassa tahdissani ja ympärillä on ihania ihmisiä. En ole koskaan yksinäinen vaan tunnen kuuluvani vihdoin johonkin. Mikä parasta, saan olla maalla ja hevosten kanssa niin paljon kuin haluan. Mikään ei nollaa päätä paremmin kuin rento maastolenkki luottoratsulla.
Yritän opetella olemaan armollinen itselleni ja yritän antaa heikkoudet anteeksi. Muistakaa tekin se! Muistakaa myös se, että jos luette tätä, niin olette selvinneet kaikesta hengissä ja siitä on vain suunta ylöspäin.
Oon mannu lattialla, miettinyt miten täällä selvitään.
Oon huutanut keuhkot pihalle, on tuntunut ettei pysty hengittää.
Mut oon täällä vielä, en anna pelon mua koskettaa.
https://www.youtube.com/watch?v=1Np2vPoJJ48
Kommentit
Lähetä kommentti